Vuonna 1991 pelimaailmassa tapahtui. Sonic kiisi loop-de-loopeja pitkin, Super Nintendo valloitti Eurooppaa, ja sitten… Maxis päätti tehdä pelin muurahaisista. Ihan tavallisista muurahaisista. SimAnt ei tarjonnut avaruustaisteluja tai taikaloitsuja – vaan pienen näkökulman nurmikon tasolta.

Kuulostaa hassulta, eikö? Sitä se olikin. Mutta jokin siinä kolahti. Nyt 30 vuotta myöhemmin peli elää yhä muistoissa, vaikka jatko-osia tai uusintaversioita ei koskaan tullut. Joku muistaa edelleen sen riemun, kun oma muurahaiskunta valtasi talon keittiön. Toinen nauraa, miten äiti ihmetteli lapsen oppivan feromoneista ennen kuin yhdyssanoista.

Ja rehellisesti sanottuna – moni muistaa SimAntin paremmin kuin ala-asteen historiantunnit.

“Uppouduin siihen ihan täysin. Kymmenvuotiaana oli mahtavaa johtaa omaa muurahaisarmeijaa. Outoa mutta koukuttavaa”,

muistelee nykyinen UI-suunnittelija Roope L.

SimAnt ei yrittänyt olla siisti tai muodikas. Se oli seikkailu pienessä maailmassa, jossa mustat muurahaiset taistelivat punaisia vastaan. Tavoite oli hullu: vallata koko piha, tunkeutua taloon ja häätää ihmiset. Samalla oppi huomaamatta muurahaisten elämästä ja pihan pienistä ihmeistä.

Will Wright, pelin luoja, on sanonut:

“Halusimme tehdä jotain erilaista, vähän hullua. SimCity opetti hallintaa, SimAnt näytti luonnon villeyden.”

Pelissä rakennettiin pesää, taisteltiin hämähäkkejä vastaan ja suojeltiin kuningatarta. Ei pisteitä, ei maaleja – vain puhdasta muurahaisen arkea. Se teki siitä ainutlaatuisen.

Megahittiä siitä ei tullut. SimAnt ei ollut se peli, josta välitunnilla puhuttiin tai joka roikkui pelikaupan myyntilistoilla. Mutta se jäi mieleen. Jotenkin vain jäi.

Netissä on edelleen porukkaa, jotka muistelee peliä lämmöllä osana lapsuuttaan (koska monelle se oli juuri sitä). Jotkut näkevät vaivaa saadakseen pelin pyörimään nykykoneillakin. Vain päästäkseen takaisin siihen tunteeseen – siihen pieneen maailmaan, jossa muurahaispesä oli kaikki kaikessa.

“Lapsena en tajunnut pelin vaikuttavan muhun erityisemmin. Mutta nyt… se avasi silmät. Se oli ensimmäinen peli, joka näytti mulle, että pelit voi olla muutakin kuin räiskintää,”

kertoo Milla K., nykyinen pelitutkija.

Nykypelit on usein isoja, nopeita ja äänekkäitä. SimAnt oli toista maata. Se muistuttaa, että peli voi olla hiljainen, outo ja opettavainenkin – ja silti jättää lähtemättömän jäljen. Ainakin mulle kävi niin.